Tässäpä tarina, jota ei toivoisi kenenkään joutuvan kertoa.
Nonna lähti sunnuntaina 29.8 aamulla kymmenen aikaan lipettiin tutun hoitopaikan aidatulta takapihalta. Harmillista, varsinkin kun Nonnan piti olla hoidossa vain lyhyen aikaa – vain sen aamun sillä aikaa kun olin agilitykisoissa Eddyn kanssa. Mistä lie sai päähänsä, että nyt täytyy etsiä mamma ja äkkiä. Ja näitä viipurilaisiahan ei mitkään aidat, häkit tai lukitut ovet pidättele, jos ne jotain Erittäin Tärkeää menoa keksivät.
Kun ehdin kisoista takaisin, Nonna oli ollut karussa 2 tuntia. Aloimme etsiä tyttöä Lotan ja Ollin kanssa jalkaisin, autolla, skotteerilla ja pyörällä, sieltä sun täältä Nonnalle tutuilta paikoilta. Emmi&Oka auttoivat myös etsinnöissä. Iltapäivällä mukaan liittyi Minna&Sola&Karu. Huutelimme Nonnaa, vihelsimme, haukutin Eddyä, kyselimme vastaantulijoilta havaintoja ja jakelin numeroani koiran ulkoiluttajille. Mukana etsinnöissä oli myös erinäisiä autolla liikkuvia ihmisiä. Soitin Etsijäkoiraliittoon ja Karkureihin, joista meitä neuvottiin laittamaan ilmoituksia teiden varsille ja postiluukkuihin ja ilmoittamaan mahdollisimma moneen paikkaan karkurista. Olin heti ensimmäisenä soittanut Oulun Eläinkotiin ja jatkoin ilmoittelua hätäkeskukseen, Haukiputaan löytöeläinkotiin ja Oulun Taksiin. Kalevan lehdenjakajia en saanut kiinni. Ilmoitin myös netissä Facebookissa, Karkurit-sivustolla ja Lemmikkipalstojen karkulaiset-sivulla. Laitoimme kuvallisia ilmoituksia kauppoihin ja teiden varsille. Selvisi myös, että Oulussa on vain yksi etsijäkoira (Karkureiden) ja sekin oli jo väsyttänyt itsensä metsässä sille päivää. Karkureista ja Etsijöistä neuvottiin grillaamaan ja tekemään hajujälkeä. Koska itse asun kerrotalossa, grillasimme Lotan&Ollin pihassa – juuri siellä, mistä Nonna alunperin katosi. Teimme hajujälkeä siten, että Lotta ajoi minut&Eddyn autolla noin kilometrin päähän heidän asunnostaan ja kävelimme sieltä Eddyn kanssa asunnolle. Tämä toistettiin joka suunnasta. Tarkoituksena oli tietenkin saada Nonna kulkemaan tutun hajuista jälkeä pitkin herkullisen tuoksuiselle pihalle. Yhtään havaintoa ei ollut tullut sitten aamun, jolloin Nonna oli (ei välttämättä kovin luotettavien) lähteiden mukaan nähty läheisessä satamassa ja toisen kerran juoksemassa täyttä häkää pyörätietä pitkin Lotan&Ollin asunnolle päin.
Illalla autolla kulkenut etsijä ilmoitti moottoritien varressa makaavasta otuksesta, jonka tuntomerkit täsmäsivät Nonnaan. Ihan hirvittävän järkyttävän kamala tunne oli, kun ajettiin paikalle katsomaan onko se elossa. Itkin ja tärisin. Otus ei ollut kaunis näky, sanoi sen löytäjä. Luojan kiitos eläin osoittautui kissaksi, jolla kylläkin oli samanlaiset valkoiset kuviot kuin Nonnalla. Oikeasta Nonnasta ei ollut edelleenkään yhtään uutta havaintoa, mikä huolestutti kovasti. Makasiko tyttö jossain tien poskessa loukkaantuneena tai kuolleena? Vai juoksenteliko se metsiä pitkin niin, ettei kukaan ollut sitä huomannut? Eniten pelkäsin, että Nonna olisi varastettu – silloin tuskin kuulisin siitä enää ikinä.
Jatkoimme etsintöjä puoleen yöhön asti neljän koirakon voimin (Lotta&Tahvo, Olli&Tilda, Minna&Sola&Karu ja minä&Eddy). Laitoin sekä minun että poikaystäväni asuntojen eteen viltin/pedin, ruokaa ja juomaa. Myös Lotan&Ollin pihalla oli ruokakippo täynnä herkkuja. Nämä kaikki kolme asuntoa sijaitsevat aika lähekkäin: kauimmaisten asuntojen väli on noin 3 km.
Yöllä oli pakko lopettaa etsinnät, kun Lotalla ja Ollilla oli töihin meno aamulla ja kaikki olivat jo turkasen väsyneitä. Pimeäkin oli jo. Päätimme, että Minna on yötä minun kämpässäni ja minä poikaystäväni (joka oli itse reissussa) luhtitaloasunnossa. Kävimme tarkastamassa molempien asuntojen ulko-ovelle laitetut petipaikat vähintään tunnin välein yön aikana. Aina, kun jokin vähänkin rapsahti pomppasin ylös ja kipitin ovelle katsomaan tuliko Nonna. Ja aina jouduin pettymään. Yö oli kylmä ja pelkäsin, että Nonna paleltuu, kun sillä ei ole edes pohjavillaa.
Viideltä aamulla lähdin Eddyn kanssa taas kävelemään ja etsimään Nonnaa. Kolusin moottoritien vartta jalkaisin ja haukutin Eddyä, jotta Nonna kuulisi sen. Aloin myös levittää ilmoituksia ihmisten postiluukkuihin – erittäin hidasta hommaa. Soitin Radio Megaan ja toimittaja otti yhteystietoni, jos joku sattuisi heille soittamaan havaintoja. Toimittaja ei kuitenkaan aikonut ilmoittaa radiossa kadonneesta. Mitä enemmän aikaa kului, sitä tuskallisemmaksi olo kävi. Miksei kukaan ollut vieläkään soittanut havaintoja? Lisäksi etsijäkoirakko ilmoitti, että koira oli saanut tassuunsa haavan, eikä voisi etsiä. Joka tapauksessa jälki olisi ollut jo vuorokauden vanhaa, poukkoilisi ties kuinka pitkällä ja koira oli alle vuoden ikäinen kokematon etsijä.
Aikalailla tasan vuorokausi Nonnan katoamisen jälkeen ajoin autolla asunnolleni päin ja puhuin Minnan kanssa puhelimessa, kun hän yhtäkkiä luuli nähneensä Nonnan asuntoni viereisellä tiellä kävelyttäjän kanssa. Lopetimme puhelun ja Minna meni katsomaan, oliko koira tosiaan Nonna. Toivoin parasta, pelkäsin pahinta ja itkin väsyneenä ja epätoivoisena. Vihdoin Minna soitti, että Nonnahan se oli – täysissä ruumiin ja sielun voimissa! Kaahailin loppumatkan pihalleni, tyrkkäsin auton parkkiin ja juoksin itkien Nonnan luo. Nonna hyppi ja suukotteli ja minä vain rutistin koiraparkaa.
Kävi ilmi, että Nonna oli ollut talteenottajansa luona yötä ja saanut ruokaakin. Soitin hieman myöhemmin Nonnan hänelle ja kävi ilmi, että hän oli ottanut Nonnan kiinni jo edellisenä aamuna – kaikki meidän etsinnät olivat siis tavallaan olleet turhia. Nonna oli ilmeisesti karkuun lähdettyään juossut suoraan talolleni ja haukkunut pihassa paniikin omaisesti, kunnes talteenottaja-tyttö oli saanut rauhoittelevilla eleillä Nonnan luokseen. Hihnaa tytöllä ei ollut ollut mukana, mutta Nonna olikin seurannut häntä kadun toiselle puolelle asuntoon ihan itse!
Aivan uskomaton tunne saada koira terveenä ja iloisena takaisin, kun on itsellä jo käynyt kaikki mahdolliset pahat skenaariot mielessä! Toki hieman harmittaa, ettei tyttö ollut ilmoittanut löytämästään koirasta mihinkään – yhteystietoni kun olisivat olleet oikeastaan joka paikassa. Parille naapurilleni hän oli antanut puhelinnumeronsa, mutta kukaan ei ilmeisesti ollut hoksannut rappukäytävän ovessa olevaa katoamisilmoitusta, jossa olisi ollut puhelinnumeroni. Olimme laittaneet asuinalueelleni muutamia ilmoituksia, mutta enemmän lappuja aikaisemmassa vaiheessa olisi saattanut tuoda Nonnan aikaisemmin kotiin. Mutta, tärkeintä toki on, että Nonna on ollut turvassa ja lämpimässä ja löysi kuin löysikin tiensä takaisin kotiin – vaikkakin ihan sattumalta!
Ainiin, Eddy teki päivän kisoissa molemmilla radoilla hylätyn – jos sillä nyt on minkään maailman väliä ; )!
Nonna & Eddy 